Kun mieli kohtaa kuolemattomuuden – keskustelu professori Timo Airaksisen kanssa
Professori Timo Airaksinen on suomalaisen filosofian tunnetuimpia ja omintakeisimpia ääniä – pitkän uran tehnyt ajattelija, joka on tutkinut muun muassa etiikkaa, uskontoja, teknologiaa ja ihmisyyden rajoja. Päädyin pyytämään häneltä haastattelua luettuani Helsingin Sanomista artikkelin, jossa hän esitti rohkean väitteen: kuolemaa ei ole olemassa. Ajatus pysäytti minut ja halusin ymmärtää, millaiseen filosofiseen maisemaan Airaksinen tämän näkemyksen sijoittaa. Toki halusin myös haastaa itseäni ja päästä keskustelemaan post-ateistin kanssa.
Mietiskelin, minkälaista keskustelua Airaksisen kanssa syntyisi. Olin saanut hänestä kuvan hieman ilkikurisena mutta hyväntahtoisena keskustelijana – ja juuri sellainen hän osoittautui olevan. En varsinaisesti jännittänyt tapaamista, mutta oletin keskustelun olevan alkuun hapuilevaa, sillä hän oli todennut, ettei ehdi tutustua Urantia-kirjaan etukäteen.
Arvelin myös, että aiheeni kulkisi väistämättä “kultti-filtterin” läpi. Se onkin yksi raskaimmista piirteistä, kun kertoo uudelle ihmiselle kiinnostuksesta Urantia-kirjaan. Monelle ei riitä, että kirjaa vain luetaan ja sen ajatuksista ammennetaan. Usein halutaan tietää, minkälainen kirkko on taustalla ja miten teksti on “annettu”. Airaksista nämäkin kysymykset kiinnostivat, mutta kun kerroin Urantia-seuran olevan tavallinen lukijayhdistys ja tekstin suojelun hoituneen säätiön kautta, hän antoi asian olla.
Uskovaisten kanssa vaikea päästä dialogiin
Tiesin entuudestaan, että Airaksinen tuntee erinomaisesti uskontojen historiaa ja filosofian laajat kaaret. Olin itse kuunnellut ja lukenut hänen teostaan ‘Jäähyväiset uskonnoille’, joka avasi hänen kriittistä näkökulmaansa uskontoja ja kirkkoja kohtaan. Pelkäsin, että Urantia-kirjan ajatuksia olisi vaikea tuoda keskusteluun, joten kirjoitin hänelle etukäteen pitkän tekstin, jossa kokosin näkemyksiä teemoista, joita hän kirjassaan pohtii.
Tapaamisen aluksi tiedustelin, mitä ajatuksia yhteydenottoni oli herättänyt. Hän totesi lakonisesti hymyillen, ettei juuri mitään – hän oli keskustellut monenlaisten uskovien kanssa, ja maailmassa on monenlaisia uskonnollisia ryhmittymiä. Tämä rauhoitti minua. Samalla kiinnostuin siitä, mihin nuo keskustelut yleensä päättyivät.
Airaksinen kertoi, että ongelma on usein se, ettei varsinaista keskustelua synny. Uskovaisilla on tapana julistaa omaa sanomaansa, jolloin dialogi tyrehtyy. Ymmärsin tämän hyvin. Tosin jouduin itsekin todistamaan tätä mallia, kun hän lämmittelyksi tiivisti kristillisen kirkon historiallisia edesottamuksia. Dialogiin oli vaikea uida, kun en tuntenut lähteitä. Urantia-kirja on annettu osin juuri edesmenneiden kirkonmiesten hölmöilyjen takia – selittämään, miksi ihminen osaa olla toiselle julma, vaikka olisi uskovainen.
Mieli ja persoonallisuus on lahja – ei evoluution tuotos
Airaksinen liikkui laajasti uskonnollisissa teemoissa, mutta antoi myös tilaa esittää poikkeavia näkemyksiä. Hiljalleen pääsimme niihin aiheisiin, joista olin hänelle kirjoittanut. Hän esitti hyviä ja osuvia kysymyksiä Urantia-kirjan maailmankuvasta.
Keskustelimme siitä, miksi Jumala vaikuttaa etäiseltä ja näyttää jopa unohtaneen ihmisen. Piirsin paperille universumin rakennetta ja selitin kuinka Jumala on lähellä jumalkipinän avulla. Myös Jeesuksen rooli kokonaisuudessa tuli mainittua. Se, että Urantia-kirja kertoo koko maailmankaikkeuden sijaitsevan avaruuden universumeissa ja voimme vahingossa katsoa Luojan suuntaan, saattoi yllättää.
Pohdimme hivenen pidempään mielen rakennetta, mielikuvitusta ja ihmisen kaipuuta henkisyyteen. Sivusimme tekoälyä ja robotteja – aiheita, joita Airaksinen käsittelee teoksessaan ‘Ihmiskoneen tulevaisuus’. Tein väittämän, että vaikka ihminen loisi täysin erehdyttävän ihmisrobotin, aistisimme sen silti robotiksi. Urantia-kirjan mukaan meillä on nimittäin lahjaksi saatuina mieli, persoonallisuus ja sielu. Nämä ovat ne ihmisen perusosaset, jotka erottavat meidät eläinkunnasta. Pitkässä juoksussa tunnistaisimme, jos nämä puuttuvat keskustelukumppaniltamme.
Urantia-kirja ei tarjoa käytössääntöjä
Arvostan sitä, että Airaksinen osoitti aitoa kiinnostusta Urantia-kirjan näkemyksiin. Aistin jopa hienoista yllättyneisyyttä siitä, että jotkin kirjan ajatukset olivat linjassa hänen omien pohdintojensa kanssa. Tämä ei ole ihme: Urantia-kirja ei anna käyttäytymisohjeita eikä muodosta uskonnollista järjestelmää. Airaksinen on löytänyt uskonnollisten ryhmien käytössäännöistä paljon ihmeteltävää, ja Urantia-kirja pysyy kaukana tällaisesta normatiivisuudesta. Pystyin jakamaan tämän kaiken. Kerroin itse kokevani esimerkiksi yhteisrukoukset lähinnä kiusallisina. Urantia-kirjan mukaan rukoilu on henkilökohtaista yhteydenpitoa Isään.
Koska kirja on kirjoitettu vuosisatojen perspektiivillä, se ei voi antaa ohjeita maallisen elon järjestämiseen. Jokainen sukupolvi joutuu päivittämään omat sosiaaliset sääntönsä. Kirja sanoo vain: opetelkaa elämään sisarienne kanssa lähimmäisenrakkaudessa.
Kerroin, että kirjassa on myös yleistasoisia yhteiskunnallisia näkemyksiä. Urantia-kirja korostaa erityisesti lasten kasvatuksen tärkeyttä ja yhteiskunnan kehittämistä yhä oikeudenmukaisemmaksi. Näillä on vaikutusta siihen, kokeeko ihminen maailmankaikkeuden rakastavana vai ei – ja tämä puolestaan vaikuttaa siihen, kuinka helposti hän voi uskoa rakastavaan Jumalaan.
Kuoleman portilla kiinnostaa ihmisen kehityspotentiaali
Sain monta kertaa todeta, että “Urantia-liikkeellä” ei ole tarjota muuta kuin kirja. Ei kirkkoa, ei tulkitsijoita, ei sääntöjä. Ihmisen pitää vapaasta tahdostaan ja henkilökohtaisen tulkinnan kautta päättää, haluaako hän olla osa Luojan luomaa maailmankaikkeutta. Selitin, että tämä “päätös” on todennäköisesti tiedostamaton – arkisten valintojen summa, jossa ihminen yrittää huomioida toiset ja kasvaa ihmisenä. Vertasin “viimeistä tuomiota” yliopiston aloittavaan opiskelijaan. Hänellä saattaa olla vähäisemmän tietämyksen synnyttämä väärä käsitys maailmasta, joten on luontevaa, että professori arvioi enemmänkin hänen potentiaaliaan. Voisiko hän sopia yhteisöön? Näin ajattelen tapahtuvan kuoleman portilla. Kirkon jäsenyys ja orpojen almut eivät suoraan avaa taivaan porttia. Eikä myöskään Urantia-kirjan täydellinen hallinta.
Kun keskustelu lähestyi loppua, kysyin varovasti, haluaisiko Airaksinen ottaa kirjan lahjana vastaan. Yllätyin iloisesti, kun hän tarttui siihen avoimin mielin ja arvosti elettä.
Lopulta oli mukava jutustella hänen kanssaan. Toivon kovasti, että saisin vielä toisenkin mahdollisuuden. Haluaisin kuulla hänen kriittistä ajatteluaan Urantia-kirjan näkemyksistä. Tiedän olevani teksteille jo täysin sokea – tarvitsen muita näkemään sen, mitä itse en enää huomaa.