Tositarina: Kun tiede epäröi, Urantia-kirja ennakoi
Kun Alfred Wegener esitti vuonna 1912, että mantereet liikkuvat hänet naurettiin ulos tieteellisestä keskustelusta. Kylmäkiskoisuudelle oli syynsä. Geologit uskoivat tietävänsä jo kaiken tietämisen arvoisen maapallon kehityksestä. Tässä mielenkiintoisessa tarinassa on myös kaksi mielenkiintoista piirrettä Urantia-kirjan kannalta.
Alfred Wegener ei ollut geologi vaan meteorologi, ja juuri tämä ulkopuolinen näkökulma auttoi häntä näkemään jotakin, minkä aikakauden geologit sivuuttivat. Hän huomasi, että mantereet eivät ole kiinteitä ja paikallaan, vaan ne ovat joskus olleet yhdessä ja myöhemmin liukuneet erilleen. Havainnot olivat yllättävän konkreettisia: Afrikan ja Etelä-Amerikan rannikkoviivat sopivat toisiinsa kuin palapelin palat, samat fossiilit esiintyivät mantereilla, jotka nykyään ovat kaukana toisistaan, ja vuoristojen kallioperä jatkui mantereelta toiselle. Myös muinaiset ilmastotodisteet viittasivat siihen, että mantereet olivat aiemmin täysin eri leveysasteilla.
Näiden havaintojen pohjalta Wegener esitti vuonna 1912 rohkean väitteen: Mantereet ovat joskus muodostaneet yhden jättimäisen kokonaisuuden ja ne ovat sittemmin liikkuneet hitaasti erilleen. Tätä hän kutsui mannerliikuntateoriaksi.
Kun Wegener julkaisi teoriansa teoksessa Die Entstehung der Kontinente und Ozeane (1915), tiedeyhteisö reagoi viileästi. Hänen todisteitaan pidettiin kiinnostavina, mutta ratkaiseva ongelma oli mekanismi: mikä voima voisi liikuttaa kokonaisia mantereita? Koska Wegener ei pystynyt tarjoamaan uskottavaa selitystä, geologit torjuivat hänen ajatuksensa. Lisäksi meteorologin rooli geologien valtakunnassa heikensi hänen uskottavuuttaan.
Wegenerin ajatus jäi kuitenkin elämään. 1950–60-luvuilla merenpohjan tutkimus ja levytektoniikan synty osoittivat, että Wegener oli ollut oikeassa — hän oli vain syntynyt liian aikaisin.
Tarina on kahdella tavalla mielenkiintoinen Urantia-kirjan kontekstissa. Urantia-kirjan geologiset luvut (erityisesti luvut 57 ja 58) kuvaavat maapallon varhaista kehitystä ja esittävät mannerten liikkumisen osana pitkää, miljardien vuosien prosessia. Kirja ei käytä termiä “levytektoniikka”, mutta kuvaus vastaa sen perusajatusta: maankuori koostuu laatoista, jotka liikkuvat hitaasti ja muokkaavat mantereita ja valtameriä. Urantia-kirjan kuvaus on yllättävän lähellä modernia geologiaa, mutta se lisää kaksi elementtiä, joita tiede ei sisällä. Ajallinen mittakaava on paljon pidempi. Kirja käyttää miljardeja vuosia. Mielenkiintoisen tästä tekee se, että kyseiset Urantia-kirjan tekstiosat on tuotettu vuosien 1924 ja 1935 välillä. Wegenerin havainnosta käytiin tuolloin keskustelua, mutta se ei ollut millään muotoa tieteellisen keskustelun valtavirtaa. Päinvastoin, siihen uskomalla osoitettiin tiedemaailman ulko-ovea.
Toinen huomio tarinasta on sen osoitus ihmisyhteisöjen taipumuksesta vaalia tiettyä totuutta ja rajata tiettyjä ajatuksia ulkopuolelle. Vaatiikin melkoista uskaliaisuutta edustaa Urantia-kirjaa nykyisessä keskusteluilmapiirissä. Me, jotka olemme lukenee Urantia-kirjaa, tiedämme sen sisältävän lukuisia väittämiä, joista voitaisiin käydä asiallista keskustelua, jos siihen löytyisi halua. Urantia-kirjan koetaan harmillisesti edelleen olevan lähempänä rajatietoa kuin uskottavaa elämänfilosofista teosta. Aika tulee kuitenkin tekemään tehtävänsä ja lähes satavuotiaaseen kirjaan syntyy patina, joka tuo sille uskottavuutta.