Urantia-kirja tarjoaa uskonnonfilosofeille uutta pohdittavaa Jumalan luonteesta ja elämän tarkoituksesta
Silmiini osui kirjastossa Olli-Pekka Vainion ja Aki Visalan kirja Johdatus uskonnonfilosofiaan. Uskonnonfilosofia on akateemisen filosofian osa-alue, jossa tarkastellaan nimensämukaisesti uskontoon liittyviä filosofisia kysymyksiä. Sen piirissä analysoidaan laajasti erilaisia teemoja uskon kokemuksesta uskon kohteisiin. Pohdin blogissa sitä, että Urantia-kirja olisi hyödyllistä saada mukaan uskonnonfilosofian piiriin.
Lukemani kirja kattoi analyyttisen uskontofilosofian teemoja, joissa pohditaan Jumalan olemassaoloa ja uskon järkevyyttä. Argumentoinnissa on käytetty pääasiallisesti seuraavia logiikoita: Deduktiivinen (looginen välttämättömyys), induktiivinen (korkea todennäköisyys) ja abduktiivinen (paras teoreettinen selitys). En avaa näitä menetelmiä tässä enempää mutta mielestäni ne ovat hyviä ja toimivia. Mutta jos lähtöoletukset ovat heikkoja, ei johtopäätöksetkään voi olla laadukkaita. Iso heikkous syntyy siitä, että filosofien jumalakäsitys on liian karkea. Ilmeisesti tämä epäkohta ihmisten ymmärryksessä on kaivertanut Urantia-kirjan ilmoittajien mieltä, kun heti esipuheessa nostetaan asia esiin:
“[K]uolevaisten mielessä vallitsee suuri sekasorto sellaisten termien kuin ’Jumala’, ’jumalallisuus’ ja ’jumaluus’ merkityksen suhteen. Sitäkin hämmentyneempiä ja epävarmempia ihmiset ovat näiden lukuisten nimitteiden tarkoittamien jumalallisten persoonallisuuksien keskinäisistä suhteista.” (0:0.1)
Uskonnonfilosofiassa voidaan esimerkiksi pohtia, onko Jumala täydellisen hyvä, miksi maailmassa on kärsimystä ja onko hyvä Jumala luonut maailmamme täydelliseksi. Jumalan hyvyyttä on kritisoitu muun muassa sillä perusteella, että Vanhan testamentin teksteissä Jumala käskee kansaansa Israelia kansanmurhan kaltaisiin tekoihin. Jumala näyttäytyy myös Raamatun joissakin kohdissa mustasukkaisena ja ehdotonta kunnioitusta vaativana hahmona. Näistä Raamatun teksteistä sukeutuu filosofiassa väittely, jossa tarkastellaan Jumalan mahdollisuuksia valita hyvyys. Käytännössä Jumalaa verrataan ihmiseen ja ihmisen käytökseen.
Myös Jumalan olemassaoloa vastaan on esitetty useita argumentteja, joista kärsimys on yksi. Miksi Jumala sallii pahan tapahtua? Eikö Jumala voisi estää pahoja asioita? Onko Jumala sittenkään hyvä tai kaikkivaltias? Käsittelen kysymystä kirjoituksessani kahdella tapaa .
Loogisuutta vaativan ateistisen filosofin argumentti kuuluu: Jos Jumala on kaikkivaltias, hän pystyisi poistamaan pahuuden. Jos hän on täydellisen hyvä, hän haluaisi poistaa pahuuden. Logiikan mukaan tällaista Jumalaa ei voi olla olemassa, koska pahuutta on olemassa . Jumalaan uskova (teistinen) filosofi vastaa tähän vasta-argumenttina, että vapaan tahdon omaaville olennoille pitää antaa mahdollisuus valita itse hyvyys pahuuden mahdollisuuden vallitessa. Tällä tapaa on loogista, ettei Jumala ole voinut tarkoituksella luoda maailmaa, jossa vapaan tahdon omaavat olennot tekisivät vain hyvää.
Todennäköisyyteen nojaavan filosofin argumentin mukaan maailmassa on valtavasti ”turhaa” kärsimystä, jolla ei näytä olevan mitään korkeampaa tarkoitusta (esim. metsäpalossa hitaasti kärsivä peura). Filosofian näkökulmasta on siis epätodennäköistä, että kaikella tällä kärsimyksellä olisi jokin hyvitystarkoitukseen liittyvä syy. Vasta-argumenttina tähän on todettu muun muassa, että inhimillinen tieto ja ymmärryskyky ovat rajallisia. Ihminen ei voi olettaa, ettei tarkoitusta ole olemassa, jos emme ymmärrä kärsimyksen tarkoitusta. Olemme tässä kuin lapsia, jotka eivät ymmärrä, miksi lääkärin antama rokote on terveyden vaalimiseksi välttämätön.
Pohdintaa Jumalan olemuksesta ja tarkoitusperistä on harjoitettu vuosisatoja. Filosofointi on tärkeää ja Urantia-kirjakin kannustaa siihen. Päivitetyillä lähtöoletuksilla ja kysymyksen asetteluilla voitaisiin kuitenkin päästä ajattelussa eteenpäin ja tuottaa uutta ymmärrystä näihin kysymyksiin. Nykyinen uskonnonfilosofian asetelma nojaa mielestäni liikaa vanhentuneisiin oletuksiin ja kirjoituksiin. Monen ihmisen ajattelu ja logiikka ovat menneet monella tavalla niiden ohi. Todettakoon, että uskonnonfilosofiassa on paljon myös näkemyksiä, jotka ovat linjassa Urantia-kirjan kanssa. Tämä ei ole sinänsä ihme, sillä kyseiset näkemykset ovat ehkä päätyneet filosofiasta Urantia-kirjaan totuuttasisältävinä.
Urantia-kirja voisi olla uskonnonfilosofisen analyysin kannalta hyödyllinen teos. Tiivistetysti Urantia-kirja kuvaa maailmankaikkeuden rakenteen ja jumaluuden roolia siinä. Se kertoo, miksi meitä ympäröivä systeemi toimii siten kuin se toimii. Yksinkertaistaen, kirjassa fyysiseen avaruuteen sijoittuva maailmankaikkeus on kuin yhteiskunta, joka toimii ihmisen koulutusjärjestelmänä: ylösnousemus tapahtuu kuvaannollisesti edeten päiväkodista peruskouluun, lukioon ja lopulta yliopistoon. Ihmiselämän tarkoitus on kasvaa ja kehittyä vapaan tahdon omaavana olentona osana tätä yhteiskuntaa. Aikanaan, kun ihminen kypsyy ja kehittyy tässä “elämän koulussa”, hän voi osallistua “aikuisena” sen kehittämiseen.
Urantia-kirja esittää useita selityksiä ja vastauksia lukuisiin kysymyksiin, joita pohditaan nykyisin uskonnonfilosofiassa. Urantia-kirjan lukijoiden kannattaisi tutustua uskonnonfilosofiseen debattiin ja lähteä rohkeasti tarjoamaan filosofisten pohdintojen lähtökohdiksi uusia oletuksia jumalan luonteesta, hyvyyden ja pahuuden suhteesta, sekä ihmisen elämän tarkoituksesta. Urantia-kirja kumoaa loogisella tavalla lukuisia vanhaan uskonnolliseen kirjallisuuteen perustuvia oletuksia. On kuitenkin selvää, että Urantia-kirjastakin jää paljon avoimia kysymyksiä ja filosofeilla voisi olla kykyä edetä niissä.